Moni nykyajan vanhus on entisten sukupolvien vanhuksia huomattavasti varakkaampi. Erityisesti suurten ikäpolvien vanhentuessa ollaan tilanteessa, jossa entistä useammalla vanhuksella on entistä parempi maksukyky. Ja nämä maksukykyiset vanhukset ovat entistä valmiimpia maksamaan saamistaan palveluista, kunhan vain tarjolla olevat palvelut vastaavat heidän tarpeitaan ja ovat riittävän laadukkaita. Kerromme tässä artikkelissa vanhusväestön muuttuneista palvelutarpeista ja -toiveista.

Hyvää vanhuutta pidetään jokaisen vanhuksen oikeutena

Nykyisin hyvää vanhuutta pidetään jokaiselle vanhukselle kuuluvana oikeutena. Vanhuutta ei enää nähdä elämän ehtoona, jonka aikana lähinnä odotetaan väistämättä edessä olevaa loppua, vaan nykyisin ollaan sitä mieltä, että myös vanhuudesta pitäisi pystyä nauttimaan. Tästä syystä moni varakas vanhus onkin valmis maksamaan siitä, että saa sellaisia palveluja, jotka parantavat hänen elämänlaatuaan.

Vanhukset vaativat palveluilta entistä enemmän

Nykyisin vanhusten hoitolaitoksissa näkyy entistä enemmän elämän moninaisuus. Esimerkiksi hoidettavana saattaa olla vanhuksia, jotka tuovat entistä näkyvämmin esiin seksuaalista suuntautumistaan. Enää esimerkiksi homoseksuaalisuus ei ole samalla tavoin piiloteltava asia kuin joitakin vuosikymmeniä sitten. Tämä näkyy myös vanhusten hoitolaitoksissa, joissa hoitajat ovat aivan uudenlaisten kysymysten edessä.

Teatterikäynnit, kasvohoidot ja lomamatkat ovat olleet monelle vanhukselle arkea eikä näistä asioista haluta usein luopua vielä siinäkään vaiheessa, kun ikä alkaa jo painaa. Tällaisten, vanhuksille suunnattujen ja räätälöityjen, palveluiden kysyntä onkin usein suurempaa kuin tarjonta. Suomessakin esimerkiksi tiettyjä syöpähoitoja on mahdollista saada ainoastaan yksityispuolella, mikä asettaa asiakkaat eriarvoiseen asemaan heidän maksukykynsä perusteella.

Lisääkö maksukyky eriarvoisuutta?

Toisaalta voidaan myös kysyä, lisääkö joidenkin vanhusten erinomainen maksukyky eriarvoisuutta köyhiin vanhuksiin verrattuna? Jos rahalla saa ja hevosella pääsee myös vanhustenhoidon osalta, niin on yhteiskunnan vastuulla taata oikeudenmukainen palvelu myös maksukyvyttömille vanhuksille – ja juuri tämä on se epäkohta, jota Suomessa pitäisi nyt pikimmiten lähteä purkamaan.

Aivan liian usein on kuultu, kuinka kunnallisissa vanhusten hoitolaitoksissa vanhuksia makuutetaan märissä vaipoissa väsyneiden ja ylityöllistettyjen hoitajien tehdessä parhaansa burnoutin partaalla. Määrärahoja olisi kerta kaikkiaan kohdennettava entistä enemmän julkiseen vanhusten hoitoon, jotta myös maksukyvyttömille vanhuksille voitaisiin taata ihmisarvoinen ja hyvä vanhuus.